Kirjoituksiani muualla vol. 6: Klassisen ja modernin käsiteruodintaa

Kirjoitin puheenjohtamani Korvat auki -yhdistyksen blogiin talvella klassisesta ja kesällä modernista käsitteinä, joita en suin päin käyttäisi neutraaleina nykymusiikin tai sen säveltäjän määrittiminä.

Postausten saatteeksi “partituuriversio” lyhyestä kommenttiperformanssista, jonka pidin Korvien “Säveltäjä, ajan kansalainen” -paneelissa viime sunnuntaina 8.10.

Tunnustakaamme tosiasia: länsimainen taidemusiikki on eliittikulttuuria, sen sosiohistoriset juuret eliittien ajanvietteessä. Mutta elitististä kulttuuria sen ei ole pakko olla: on arvovalinta, pönkitämmekö vai kampitammeko valtarakenteita. Joskus jalointa on sahata omaa oksaa.

Poliittinen on henkilökohtaista! Sillä politiikka vaikuttaa henkilöihin, mikä on kohta kohdalta politisoitavissa ja politikoitavissa.

Moderni kerskuu rationaalisuudellaan, objektiiviisuudellaan, neutraaliudellaan – se tahtoo asettua politiikan yläpuolelle. Mutta jos myönnymme tähän, minkä osan ihmisluontoa sysäämme silloin politiikan alapuolelle?

Advertisements

Kulutuskulttuuriako?

Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kirjoitti eilen 2.8.2017 facebook-sivullaan  kulttuurista – hyvin. Mukaan mahtui muun muassa tällainen huomio:

”Usein kuulee sanottavan, että korkeakulttuuri on kukkarolle kallista, mutta samaan aikaan ollaan valmiita pulittamaan huomattavasti kalliimpia lippuja urheilutapahtumiin ja elokuvateattereihin. Jokainen saa toki valita, mitä tekee vapaa-ajallaan, mutta kunnioitetaan erilaisia tapoja harrastaa ja kuluttaa niin liikuntaa kuin kulttuuria.”

Harrastaa kaikin mokomin! Mutta  k u l u t t a a ?

Kulttuuriin saa toki kulutettua rahaa. Liikunta saattaa kuluttaa kaloreita, verkkarikangasta ja kengänpohjaa.

Mutta kuluuko kulttuuri, kun joku käy oopperassa tai syö lörtsyä? Päinvastoin: kulttuuri vahvistuu ja voimistuu, kun sitä harrastetaan, sen piirissä toimitaan tai siihen osallistutaan!

En tartu tähän siksi, että Aalto olisi osana sinänsä ansiokasta tekstiään suoltanut sammakon, joka hätkähdyttäisi. Ei, vaan juuri siksi, että ilmaisua käytetään niin yleisesti, että olemme tottuneet siihen sen ilmeisestä takaperoisuudesta huolimatta. Kulttuurin kuluttaminen on markkinajargonia, jonka näennäinen neutraalius on oireellista.

Kuluttaminen viittaa tavallisten tallaajien toimintaan markkinoilla, joille yritykset puolestaan tuottavat tuotteita. (A propos, kelle kuuluu hajottajan rooli markkinatalouden kierrossa?)

Mutta tarvitseeko meidän ujuttaa liike-elämän sanastoa muille aloille?

Työskentelin taannoin konserttivahtimestarina. Koin olevani palvelutyössä, jossa osallistuin vaatimattomalla, mutta merkittävällä panoksella kunkin konsertin onnistumiseen. Onko takahuoneessa vesikannu ja muovilaseja, mille korkeudelle nuottiteline asetetaan, kukitetaanko? Asiakaspalvelun tuntomerkit täyttyivät, mutta silti hätkähdin, kun samoissa tilanteissa puolikollegoina toimivat järjestyksenvalvontayrityksen työntekijät puhuivat asiakkaista.

Olivatko asiakkaitani yleisö vai esiintyjät? Vai tuottajat, joilta sain toimeksiantoni? Kaikkia näitä tahoja toki palvelin, mutta asiakkaaksi, tuoksi tietämättömäksi mutta silti aina oikeassa olevaksi hemmotelluksi kakaraksi, en kokenut mitään osapuolta näistä.

Todettakoon varmemmaksi vakuudeksi, että säveltäjänä, esiintyjänä tai opettajana minun ei ole yhtään sen helpompaa mieltää tekemisiäni asikas – palveluntarjoaja -suhteen kautta. Tämä suhde edellyttää kohteliasta etäisyydenottoa ellei jopa mielistelevää välinpitämättömyyttä, joka saattaa olla hyvä lähtökohta bisnekselle, mutta on ehdottomasti huono lähtökohta hengenviljelylle.

Vastaavasti kuluttaminen kuvaa huonosti kulttuurin parissa toimimista, jolle on ominaista pikemminkin se, mikä jää jäljelle.

Kulttuuri – sekä kapeasti että laveasti määriteltynä – syntyy osallisuudesta, joka mahdollistaa merkityksellisyyden. Kulttuuri herää henkiin siinä, missä tunnistetaan jotain yhteisöllisesti merkityksellistä, jotain välittämisen arvoista. Kulttuuri kuluu loppuun, kauhtuu kuolleeksi silloin, kun kukaan ei enää koe sitä omakseen. Kulttuuritoiminnan ohessa voidaan toki hengenpitimiksi myydä pääsylippuja, väliaikaskumppaa, bändipaitoja, suomisatajauhelihaa ja muuta, mutta se on lopulta täysin toissijaista lisuketta.

Myönnän: olin nuorempana kenties kohtuuttomuuteen saakka kulutuskriittinen. Nykyään maksan mielelläni lantin kupposesta kuumaa ja oikeudesta hengata, ja hiuksenikin leikkautan ulkopuolisella. Mutta kolmekymppistä minua tökkivät edelleen pienet sanat, jotka kuiskivat: kaikessa on kyse rahanvaihdannasta. Monessa asiassa toki on, mutta ei kaikessa. Jättäisimmekö yleistämättä?

Minun kulttuurini ei edelleenkään ole kulutuskulttuuria.

PS Potilaskaan ei muuten aina ole oikeassa.

Taannehtivia kuulumisia

Kävin tovi sitten päivittämässä näitä sivujani, ja tajusin edelliskerrasta vierähtäneen hävyttömän monta kuukautta. Tästä juolahti mieleeni, että tällä välin on tapahtunut sikäli kiinnostavaa elämässäni, että voisihan niistäkin taannehtivasti turinoida.

Teosluetteloni on karttunut vuoden 2017 ensimmäisellä puoliskolla enemmän kuin 2016 yhteensä, eikä tahti näytä heti hidastuvan. Mistä moinen nykivyys?

Toukokuussa 2016 tulin isäksi. Olen niitä ihmisiä, jotka stressaavat isoja muutoksia urakalla etukäteen niin, että haasteen vihdoin koittaessa oikeastaan helpottaa. Tämä päti myös arkeen vauvan, nyt jo taaperon kanssa. Siinä vaiheessa, kun aloin uskoa, että eiköhän lapsi hengissä pysy, vapautui aimo annos energiaa säveltämiseenkin.

Ammatillisesti vuosi 2016 oli minulle hämmentävä murrosvuosi. Olin sekä valmistunut musiikin maisteriksi että saanut Tampere Biennalen tilausteoksen Holliday Junction valmiiksi joulukuussa 2015.

Mitä seuraavaksi? Suunnitelmia toki oli, mutta mikään ei ollut kirkossa kuulutettua. Freelancerin kiikkulaudalla tasapainotteleminen vaati harjoitusta – ottaako riski siitä, että lupautuu liian moneen ja hajottaa itsensä, vai liian harvoihin projekteihin ja jää pyörittämään peukaloitaan?

Ja millaista musiikkia kirjoittaisin, nyt kun olin vuosikausiin autonomisimmassa asemassani? Vuosi 2016 olikin minulle ennen kaikkea luonnostelun ja erilaisten yhteistyöjuonteiden käynnistelyvuosi; 2017 näyttää jo antavan satoa.

Vuosi 2016 käsitti myös muutaman ammatillisen peliliikkeen, jotka osaltaan vahvistivat aavistustani, etten koskaan tule olemaan sellainen säveltäjä, joka vain säveltää.

Jo syksyllä 2015 oli alkanut osa-aikatyöni Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Sävellyksen ja musiikinteorian aineryhmän opetussuunnitelmauudistuksen projektikoordinaattorina. Sihteröinti, pohjatekstien kirjoittaminen ja opintopistejakaumien taulukointi omassa alma materissa voi kuulostaa puuduttavalta – ja oli aika ajoin toki sitäkin – mutta tarjosi kiehtovan näköalapaikan.

Pedagoginen pohdiskelu sai uutta potkua syksyllä 2016: opetussuunnitelmauudistus siirtyi pois käsistäni, mutta samaan aikaan aloitin samassa aineryhmässä satsiopin opettajaharjoittelun. Lopputulos on jotain ihan muuta, kuin mitä olisin pari vuotta sitten osannut odottaa: Sen sijaan, että olisin karannut Akatemialta kauas pois, olenkin kovaa vauhtia ajautumassa osaksi sen kiinteää kalustoa…

Eikä tässä vielä kaikki opetusrintamalta! Kysyntä musiikinteorian yksityisopetusta kohtaan on kasvanut hitaasti mutta varmasti, ja hiljattain olen saanut ensimmäiset sävellysoppilaanikin.

Myös esittävänä muusikkona ammattimaisuuden asteeni on kohonnut: aina silloin tällöin minulle ollaan valmiita maksamaan fagotinsoitosta, ja laulajana olen rakennellut kykyäni hiljakseen.

Mutta tosiaan! Säveltäjyyden ja esittäjyyden sekoittuminen onkin yksi viimeisen 12 kuukauden sävellyssadolleni tyypillisistä piirteistä.

Roolipeliduo Ad fugam, ad nauseamin kirjoitin itselleni ja itseäni monin verroin pätevämmälle fagotistikollega Antti Salovaaralle ihan vain, jotta voisimme näyttää mistä kana kusee. Performatiivinen takaa-ajokaksintaistelu laminoiduista aanelosista ja roudarinteipistä rakennetulla pelikartalla, aineksina multifonitrillit, Giovanni Pierluigi da Palestrinan (1525-1594) messun Ad fugam teema sekä improvisaatio – eräänlainen signeeraus tämänhetkiselle luomisvireelleni. Teosta ei voi esittää kahta kertaa samoin, sillä kartta rakennetaan joka kerta uudelleen osana esitystä.

Esityskohtaisesti rakentuvan muodon parissa askartelin myös tuoreimmassa teoksessani Siinä kaikki (That’s all), jonka kantaesitin Bukarestin kansallisen musiikkiyliopiston pienessä salissa heinäkuun alussa lyömäsoittaja Igor Grossin ja sähköbasisti Sebastian Dumitrescun kanssa.

Tämän kappaleen epiteetti on melodramaattinen palapeli, ja sen sytykkeinä toimivat venäläisen absurdistin Daniel Harmsin (1905-1942) töksähtävänlyhyet tarinat kokoelmasta Sattumia.

Yhdeksää Harmsin tarinaa, joista kukin kestää luettuna alle minuutin, vastaa yhdeksän episodia, joista saa esittää kerrallaan enintään kahdeksan. Tämä on yksi tavoistani varmistaa, ettei teos voi koskaan eksemplifioitua täydellisenä. Kantaesityksessä itse asiassa esitimme vain kolme episodia, sillä suomenkielisen käännöksen perusteella valikoimistani teksteistä vain kolmesta löysin englanninkielisen käännöksen! Epätäydellisyyden ja hetkellisyyden estetiikkaa korostaa se, että vain kunkin tarinan loppukaneetti, moraliteetti, on läpisävelletty. Kunkin episodin alkuvaiheet kootaan vuokaaviomaisesti esitystilanteen kuluessa – soittoteknisen virtuositeetin sijaan Siinä kaikki vaatii luovan ajattelun virtuositeettia.

Perinteisemmin esittäjyys ja säveltäjyys yhdistyvät laulussani Record Low baritonille ja pianolle, nimittäin vain siten, että toimin itse baritonina kantaesityksessä viime vapun alla, Mioko Yokoyaman – myös hieno säveltäjä – kompatessa pystypianolla Suomenlinnan kirkossa. Sen sijaan tekstistä sananen. 6.12.2016 [!] minut pysäytti uutinen arktisen merijääpeitteen järkyttävästä suppeudesta yhtäaikaisesti molemmilla navoilla; panin yhdysvaltalaisen tutkimuslaitos National Snow and Ice Data Centerin lehdistötiedotteen korvan taa palatakseni säveltämään sitä silkasta pöytälaatikkoinspiraatiosta keväällä 2017.

Halusin käsitellä aihetta suurentelematta tai pienentelemättä, asialliseen tyyliin. Ratkaisuni oli, että tietyt usein toistuvat sanat, myöhemmin myös tavut lauletaan, mutta muut puhutaan. Puheen intonaatio on vapaa ja tulkinnallinen lähtökohta uutistenlukijamainen; myöhemmin teksti toisinaan tiivistyy rap-lyyrikanomaisiksi tarkkarytmisiksi ryöpyiksi, toisinaan hidastuu arvokkaan teatraaliseksi deklamaatioksi. Laulettavat sanat toistuvat vakiosäveltasoin keskirekisterissä – selkeän diktion takaamiseksi – mutta sanayhdistelmien vaihdellessa tekstin etenemisen myötä melodia tuoreutuu silti vähäeleisesti.

Olenko jättänyt tyystin taakseni akusmaattisen äänimaisemanveiston? Enpä toki.

Kuvataiteilija Hanna Rinta-Mänty pyysi minua keväällä 2016 toteuttamaan luuppaavan ääniraidan äitiyteen kohdistuvia paineita käsittelevään installaatioonsa Unelmia äkkilähdöistä, joka oli esillä Suomenlinnan HIAP-galleriassa toukokuussa 2017. Hanna äänitti erikielisten äitien laulamia kehtolauluja, tiskauksen ääniä ja sydämensykettä, jotka minä sitten leikkasin, miksasin ja suodatin kuusiminuuttiseksi mosaiikiksi.

Oli hauska tehdä välillä tällainen ”alihankintatyö” toiselle taiteilijalle ja olimme molemmat tyytyväisiä lopputulokseen. Yllättävintä oli, miten hienovireinen kontrapunkti ääniosuuden ja installaation visuaalis-spatiaalisten elementtien välille muodostui, vaikka olin ehtinyt seurata jälkimmäisten toteutuksen etenemistä hyvin vähän kiireideni keskellä! Hyvä ennakkosuunnittelu osoitti vahvuutensa.

Tätä kirjoittaessani lopettelen parin viikon kesälomaani ja virittelen ajatusta taas sävellystyön pariin. Liikaa en tässä tulevasta jaksa jaaritella – kaikkihan on epävarmaa, kunnes on ohi.

Todettakoon kuitenkin, että esityskohtainen muoto, esityksellisyys yleensä, tekstiin sekä merkityksenä että äänenä pureutuminen, harmonis-äänenkuljetuksellisen tradition pitkän hännän näykkiminen ja käsitteellinen pohjavire säilynevät työpöydällä vielä jonkin aikaa. Saanen valmiiksi ja julkikuuluviin vihdoin myös ne vuoden 2016 aikana luonnostelemistani teoksista, jotka tiiviimmin kytkeytyvät nuoren isän häkeltyneeseen avuttomuuteen maailmassa, mutta niistä lisää sitten.

Kirjoituksiani muualla, vol. 5: Tampere Biennale innosti ja raotti äänirajoja

Parhaillaan puheenjohtamani Korvat auki ry perusti blogin viime keväänä. Oma panokseni tuon blogin käynnistämisessä oli 20.4. julkaistu subjektiivinen reportaasi Tampere Biennale -festivaalilta.

https://earconditioned.wordpress.com/2016/04/20/tampere-biennale-innosti-ja-raotti-aanirajoja/

Kirjoituksiani muualla, vol. 4: Olen säveltäjä, siis muusikko

Julkaistu Synkooppi-lehdessä I/2016,  op. 122

Olen säveltäjä, siis muusikko

Tyypillinen mielikuva säveltäjästä saattaa olla nuottipaperin tai tietokoneen äärellä kyhjöttävä eksentrikko, jonka raapustukset muusikot sitten tulkitsevat soivaksi, eläväksi musiikiksi, säveltäjän kunnellessa sivusta ja murahdellessa kenties muutaman hämäräperäisen kommentin.

Hetkinen, muusikot? Niin, yleistyvänä tapanahan on nimittää muusikoiksi niitä ja vain niitä, jotka musiikkia esittävät. Säveltäjät, puhumattakaan musiikinopettajista, musiikintutkijoista, musiikkiteknologeista, luokitellaan joksikin muuksi, toiseksi. Tällainen käsitys paljastaa jotain ajastamme.

Vuosisatojen saatossa on ollut tavallista, että säveltäjä on yksi omien teostensa ja muiden teosten esittäjistä. Bach tunnettiin virtuoottisena urkurina ja ankarana kuoronjohtajana. Mozart hurmasi yleisön soittamalla omia pianokonserttojaan. Mahlerin sinfonikkous pohjasi hänen kokemukseensa orkesterinjohtajana.

Vaikkapa jazz- ja rock-yhtyeissä on edelleen tavanomaista esittää itse kirjoitettua musiikkia, mutta ”klassisen” musiikin toimijuus on lokeroitunut: On erikseen säveltäjät, instrumentalistit, kapellimestarit, laulajat. Kaikkien oletetaan tähtäävän kapea-alaiseen spesialiteettiin ja jättävän muun haihatteluna syrjään. Kuplien välinen keskustelu hankaloituu sitä mukaa, kun yhteistä koulutus- ja kokemuspohjaa on yhä vähemmän. Laulajien keskuudessa on jo edetty siihen, että solistin on hankala menestyä kuorolaulajana ja päinvastoin!

Tilanne muistuttaa 1800-lukulaista tehdasta, jossa jokaisella on oma mutterinsa kiristettävänä ja sivuille vilkuilu sotkee koko liukuhihnan hommat. Tämä on harmillisen jäykistävää sekä yksittäisen muusikon että musiikin kannalta.

 

Olen väärälle vuosisadalle syntynyt kaikesta kiinnostunut renessanssi-ihminen, eikä kasvuni muusikkona ole sujunut vailla kipuilua. Se, ettei minusta tullut fagotistia tai laulajaa, säveltäjän lisäksi, oli helpotus: nautin esiintymisestä, mutta en kapea-alaisesta kantarepertuaarin hinkkaamisesta. Viulunsoiton hylkäsin onneksi jo 11-vuotiaana. Vain säveltäjänä saatoin tehdä jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä tehnyt, sen sijaan, että yrittäisin tehdä paremmin sitä samaa kuin kaikki muut.

Näin koin, kunnes tajusin, ettei asetelmaa ole mikään pakko ottaa annettuna.

Keväällä 2013 perustin säveltäjäkollegoideni kanssa improvisaatioyhtye Korvat auki ensemblen. Paitsi, että siinä soittaminen ja äänteleminen on ollut hauskaa ja inspiroivaa, se on palauttanut minulle kokemuksen kokonaisvaltaisesta muusikkoudesta.

Yhteisöllinen improvisointi on tutkimusmatka omaan ja toisten alitajuntaan, välittömään soittimellisuuteen, musiikkiin aistien, tunteiden, järjen, vaistojen ja mielikuvituksen kohtaamispisteenä. Sen säännöllinen harjoittaminen on palauttanut identiteetillisen mielekkyyden esiintyvään muusikkouteeni ja kytkenyt sen yhteen säveltäjyyteni kanssa. Säveltäjyyteni on entistä soittimellisempaa, ja soittamiseni entistä henkilökohtaisempaa.

 

Korvat auki -yhdistyksessä on toki yhdistetty säveltäjyyttä ja esittäjyyttä aiemminkin. Nykyäänkään toki kaikki eivät sitä tee. Mutta väitän, että yhteisöllinen improvisaatio on syystä vahva ilmiö juuri minun sukupolveni säveltäyhteisössä.

Improvisaatiossa en voi olla joko esittävä tai luova säveltaiteilija, vaan olen väistämättä molempia samaan aikaan. Monet tunkkaisen 1900-luvun kahleet – systeemiuskollisuus, ylirationaalisuus, pakkospesialismi, antisubjektiivisuus, sääntöuskovaisuus – kumoutuvat, ja voin kohdata itseni ja maailman, jossa elän. Olen muusikko, muu on toissijaista. Kukaan ei määrittele minua a priori nurkkaan, josta en haluaisi itseäni löytää, vaan määritelmät tulevat jälkikäteen.

Käsiterakenteilla on väliä, sillä ne kertovat siitä, mitä rivien välissä ajattelemme, mikä kuuluu yhteen ja mikä erikseen. Ne ovat kannanottoja. Minun kannanottoni on, että teollis-militaarisesta kuppikuntailusta on syytä luopua, jos mielimme parempaa tulevaisuutta. Tai tulevaisuutta lain.

Pieni, mutta voimakas askel eteenpäin on olla mieltää, että olemme yhtä suurta muusikoiden perhettä. Improamme tai emme, genrestä riippumatta.

 

Niilo Tarnanen

Kirjoittaja on säveltäjä ja Korvat auki ry:n puheenjohtaja

Väkivaltapeli on pantava poikki!

Mykistyttää. Jähmetyttää. Selkärankareaktio parin vuosikymmenen takaa nousee pintaan. Tällä kertaa minun on kuitenkin päästävä yli. Tällä kertaa ei ole kyse minusta.

Suomessa on kuollut ihminen poliittisen väkivallan uhrina ensi kertaa vuosikymmeniin. Tätä ei voi hyväksyä.

Väkivalta on aina väärin.

Väkivalta, jonka tarkoitus on vaientaa eri mieltä olevat, on erityisen järkyttävää. Sen vaikutus kohdistuu koko yhteiskuntaan. Siksi Jimi Karttusen kuolema on kaikista viime aikojen henkisesti lamaannuttavista uutisista kauhistuttavin.

Jos poliittisen väkivallan annetaan jatkua, Suomi lakkaa olemasta valtio, jonka rajojen sisällä voi elää ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että kuka tahansa voi kyseenalaistaa ihmisoikeutesi ja tehdä sinulle mitä vain. Suomessa, johon synnyin, on voinut lähtökohtaisesti luottaa siihen, että ei menetä henkeään vain, koska ilmaisee erimielisyytensä suorasukaisella tavalla. Tämä ei ole pikkujuttu. Ellei julkisella paikalla tapahtuvaa vaientavaa väkivaltaa estetä, voimme pian olla tilanteessa, jossa sekin saa pelätä henkensä puolesta, joka ilmaisee erimielisyytensä kohteliaasti.

Jos väkivallan annetaan toimia poliittisena hiljentimenä, enemmistö vaikenee. Tahdin sanelee se, joka kykenee tehokkaimmin käyttämään väkivaltaa muita kohtaan ja siten pitämään yllä uhkaa.

On riittävän hirvittävää, että sellaisessa tilanteessa suurin osa väestöstä joutuu valitsemaan tyrannian myötäilyn ja todennäköisen kuoleman väliltä.

Aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi kammottavaa, väkivallalla vallankahvaan päässyt vähemmistö tekee luultavasti huonoja ratkaisuja. Ihmislajin vahvuus on kyky keskustella, vertailla näkemyksiä. Jos heikkojen, empaattisten tai muuten väkivaltaan kykenemättömien yksilöiden ääni vaiennetaan, vähenee potentiaalisten pilliinpuhaltajien tai keisarin uusien vaatteiden kyseenalaistajien määrä. Vaikka diktaattori olisi kuinka valistunut, on aina jotain, mitä häneltä jää tajuamatta, jos hän ei kuuntele vastaväitteitä.

Olen kuulunut siihen kuuliaiseen kansanosaan, joka luottaa poliisiin ja muutenkin esivaltaan – siis suomalaisittain enemmistöön. Olen suhtautunut skeptisesti ajatukseen, että lakiin perustuvalle väkivaltamonopolille olisi muita vaihtoehtoja kuin kaaos, jossa vahvin, törkein, ovelin, empatiakyvyttömin ja häikäilemättömin on kukkulan kuningas. Olen uskonut, että kaikista vaillinaisuuksistaan huolimatta demokraattinen oikeusvaltio, jossa vähintäänkin teoriassa laki on kaikille sama ja poliittinen prosessi kaikkien ulottuvilla, on paras ellei jopa ainoa tapa turvata muillekin kuin kukkulan kuninkaille jonkinlaiset ihmisoikeudet. Näistä tärkein lienee oikeus elää – oikeus olla tulematta tapetuksi.

Se, että poliisilla kaiken järjen mukaan olisi ollut mahdollisuus estää parin viikon takainen poliittisesti motivoitunut väkivallanteko, mutta se ei sitä tehnyt, saa minut hyvin hämmentyneeksi. Jähmettymään.

Lapsuuteni ala-asteen pihalla opin, että kun välituntivalvoja ei katso, niin heikoin tai ärsyttävin saa turpaan. Pahoinpideltäväksi jouduin minä, kunnes opin olemaan vähemmän ärsyttävä kuin seuraavana nokkimisjärjestyksessä oleva kaveri. Lyömään takaisin en oppinut, enkä halua edelleenkään oppia.

En suoraan sanottuna halua ajatella skenaariota, jossa aikuisten maailman välituntivalvoja ei hoida hommiaan. Aikuiseksi kun ovat kasvaneet sekä lyöjät että lyödyt. Eikä kaikilla lyödyillä ole pidäkkeitä takaisin lyömisessä.

Vielä vähemmän haluan ajatella skenaariota, jossa ei ole edes sitä hommiaan huonosti hoitavaa välituntivalvojaa. Maailmaa, jossa on vain kiusaajien johtamia jengejä, joista johonkin on pakko liittyä, jos mielii selvitä.

Sellaista dystopiaa aion vastustaa niin kauan kuin pystyn. En väkivalloin, vaan sanoin. Silloin, kun sanat eivät riitä, peli on jo menetetty. Onneksi, haluan uskoa, emme vielä ole siinä pisteessä.

Puheenvuorojani muualla vol. 3: Kelluvien merkitysten järjestystä etsimässä

Tampere Biennale 2016 -festivaali lähestyy! Festivaalin tilauksesta Rank Ensemblelle säveltämäni Holliday Junction (2015) saa kantaesityksensä festivaalin avauskonsertissa. Sain kunnian vieläpä korkata festivaalin nettisivujen blogin.

Avaan tekstissäni hieman pohdintojani ihmiseläimen taipumuksesta hahmottaa asioita yksinkertaistavasti ja sitä, mitä tekemistä tällä on Holliday Junctionin kanssa.

http://tamperemusicfestivals.fi/biennale/uutiset/blogit/kelluvien-merkitysten-jarjestysta-etsimassa/