Kirjoituksiani muualla, vol. 5: Tampere Biennale innosti ja raotti äänirajoja

Parhaillaan puheenjohtamani Korvat auki ry perusti blogin viime keväänä. Oma panokseni tuon blogin käynnistämisessä oli 20.4. julkaistu subjektiivinen reportaasi Tampere Biennale -festivaalilta.

https://earconditioned.wordpress.com/2016/04/20/tampere-biennale-innosti-ja-raotti-aanirajoja/

Kirjoituksiani muualla, vol. 4: Olen säveltäjä, siis muusikko

Julkaistu Synkooppi-lehdessä I/2016,  op. 122

Olen säveltäjä, siis muusikko

Tyypillinen mielikuva säveltäjästä saattaa olla nuottipaperin tai tietokoneen äärellä kyhjöttävä eksentrikko, jonka raapustukset muusikot sitten tulkitsevat soivaksi, eläväksi musiikiksi, säveltäjän kunnellessa sivusta ja murahdellessa kenties muutaman hämäräperäisen kommentin.

Hetkinen, muusikot? Niin, yleistyvänä tapanahan on nimittää muusikoiksi niitä ja vain niitä, jotka musiikkia esittävät. Säveltäjät, puhumattakaan musiikinopettajista, musiikintutkijoista, musiikkiteknologeista, luokitellaan joksikin muuksi, toiseksi. Tällainen käsitys paljastaa jotain ajastamme.

Vuosisatojen saatossa on ollut tavallista, että säveltäjä on yksi omien teostensa ja muiden teosten esittäjistä. Bach tunnettiin virtuoottisena urkurina ja ankarana kuoronjohtajana. Mozart hurmasi yleisön soittamalla omia pianokonserttojaan. Mahlerin sinfonikkous pohjasi hänen kokemukseensa orkesterinjohtajana.

Vaikkapa jazz- ja rock-yhtyeissä on edelleen tavanomaista esittää itse kirjoitettua musiikkia, mutta ”klassisen” musiikin toimijuus on lokeroitunut: On erikseen säveltäjät, instrumentalistit, kapellimestarit, laulajat. Kaikkien oletetaan tähtäävän kapea-alaiseen spesialiteettiin ja jättävän muun haihatteluna syrjään. Kuplien välinen keskustelu hankaloituu sitä mukaa, kun yhteistä koulutus- ja kokemuspohjaa on yhä vähemmän. Laulajien keskuudessa on jo edetty siihen, että solistin on hankala menestyä kuorolaulajana ja päinvastoin!

Tilanne muistuttaa 1800-lukulaista tehdasta, jossa jokaisella on oma mutterinsa kiristettävänä ja sivuille vilkuilu sotkee koko liukuhihnan hommat. Tämä on harmillisen jäykistävää sekä yksittäisen muusikon että musiikin kannalta.

 

Olen väärälle vuosisadalle syntynyt kaikesta kiinnostunut renessanssi-ihminen, eikä kasvuni muusikkona ole sujunut vailla kipuilua. Se, ettei minusta tullut fagotistia tai laulajaa, säveltäjän lisäksi, oli helpotus: nautin esiintymisestä, mutta en kapea-alaisesta kantarepertuaarin hinkkaamisesta. Viulunsoiton hylkäsin onneksi jo 11-vuotiaana. Vain säveltäjänä saatoin tehdä jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä tehnyt, sen sijaan, että yrittäisin tehdä paremmin sitä samaa kuin kaikki muut.

Näin koin, kunnes tajusin, ettei asetelmaa ole mikään pakko ottaa annettuna.

Keväällä 2013 perustin säveltäjäkollegoideni kanssa improvisaatioyhtye Korvat auki ensemblen. Paitsi, että siinä soittaminen ja äänteleminen on ollut hauskaa ja inspiroivaa, se on palauttanut minulle kokemuksen kokonaisvaltaisesta muusikkoudesta.

Yhteisöllinen improvisointi on tutkimusmatka omaan ja toisten alitajuntaan, välittömään soittimellisuuteen, musiikkiin aistien, tunteiden, järjen, vaistojen ja mielikuvituksen kohtaamispisteenä. Sen säännöllinen harjoittaminen on palauttanut identiteetillisen mielekkyyden esiintyvään muusikkouteeni ja kytkenyt sen yhteen säveltäjyyteni kanssa. Säveltäjyyteni on entistä soittimellisempaa, ja soittamiseni entistä henkilökohtaisempaa.

 

Korvat auki -yhdistyksessä on toki yhdistetty säveltäjyyttä ja esittäjyyttä aiemminkin. Nykyäänkään toki kaikki eivät sitä tee. Mutta väitän, että yhteisöllinen improvisaatio on syystä vahva ilmiö juuri minun sukupolveni säveltäyhteisössä.

Improvisaatiossa en voi olla joko esittävä tai luova säveltaiteilija, vaan olen väistämättä molempia samaan aikaan. Monet tunkkaisen 1900-luvun kahleet – systeemiuskollisuus, ylirationaalisuus, pakkospesialismi, antisubjektiivisuus, sääntöuskovaisuus – kumoutuvat, ja voin kohdata itseni ja maailman, jossa elän. Olen muusikko, muu on toissijaista. Kukaan ei määrittele minua a priori nurkkaan, josta en haluaisi itseäni löytää, vaan määritelmät tulevat jälkikäteen.

Käsiterakenteilla on väliä, sillä ne kertovat siitä, mitä rivien välissä ajattelemme, mikä kuuluu yhteen ja mikä erikseen. Ne ovat kannanottoja. Minun kannanottoni on, että teollis-militaarisesta kuppikuntailusta on syytä luopua, jos mielimme parempaa tulevaisuutta. Tai tulevaisuutta lain.

Pieni, mutta voimakas askel eteenpäin on olla mieltää, että olemme yhtä suurta muusikoiden perhettä. Improamme tai emme, genrestä riippumatta.

 

Niilo Tarnanen

Kirjoittaja on säveltäjä ja Korvat auki ry:n puheenjohtaja

Väkivaltapeli on pantava poikki!

Mykistyttää. Jähmetyttää. Selkärankareaktio parin vuosikymmenen takaa nousee pintaan. Tällä kertaa minun on kuitenkin päästävä yli. Tällä kertaa ei ole kyse minusta.

Suomessa on kuollut ihminen poliittisen väkivallan uhrina ensi kertaa vuosikymmeniin. Tätä ei voi hyväksyä.

Väkivalta on aina väärin.

Väkivalta, jonka tarkoitus on vaientaa eri mieltä olevat, on erityisen järkyttävää. Sen vaikutus kohdistuu koko yhteiskuntaan. Siksi Jimi Karttusen kuolema on kaikista viime aikojen henkisesti lamaannuttavista uutisista kauhistuttavin.

Jos poliittisen väkivallan annetaan jatkua, Suomi lakkaa olemasta valtio, jonka rajojen sisällä voi elää ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että kuka tahansa voi kyseenalaistaa ihmisoikeutesi ja tehdä sinulle mitä vain. Suomessa, johon synnyin, on voinut lähtökohtaisesti luottaa siihen, että ei menetä henkeään vain, koska ilmaisee erimielisyytensä suorasukaisella tavalla. Tämä ei ole pikkujuttu. Ellei julkisella paikalla tapahtuvaa vaientavaa väkivaltaa estetä, voimme pian olla tilanteessa, jossa sekin saa pelätä henkensä puolesta, joka ilmaisee erimielisyytensä kohteliaasti.

Jos väkivallan annetaan toimia poliittisena hiljentimenä, enemmistö vaikenee. Tahdin sanelee se, joka kykenee tehokkaimmin käyttämään väkivaltaa muita kohtaan ja siten pitämään yllä uhkaa.

On riittävän hirvittävää, että sellaisessa tilanteessa suurin osa väestöstä joutuu valitsemaan tyrannian myötäilyn ja todennäköisen kuoleman väliltä.

Aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi kammottavaa, väkivallalla vallankahvaan päässyt vähemmistö tekee luultavasti huonoja ratkaisuja. Ihmislajin vahvuus on kyky keskustella, vertailla näkemyksiä. Jos heikkojen, empaattisten tai muuten väkivaltaan kykenemättömien yksilöiden ääni vaiennetaan, vähenee potentiaalisten pilliinpuhaltajien tai keisarin uusien vaatteiden kyseenalaistajien määrä. Vaikka diktaattori olisi kuinka valistunut, on aina jotain, mitä häneltä jää tajuamatta, jos hän ei kuuntele vastaväitteitä.

Olen kuulunut siihen kuuliaiseen kansanosaan, joka luottaa poliisiin ja muutenkin esivaltaan – siis suomalaisittain enemmistöön. Olen suhtautunut skeptisesti ajatukseen, että lakiin perustuvalle väkivaltamonopolille olisi muita vaihtoehtoja kuin kaaos, jossa vahvin, törkein, ovelin, empatiakyvyttömin ja häikäilemättömin on kukkulan kuningas. Olen uskonut, että kaikista vaillinaisuuksistaan huolimatta demokraattinen oikeusvaltio, jossa vähintäänkin teoriassa laki on kaikille sama ja poliittinen prosessi kaikkien ulottuvilla, on paras ellei jopa ainoa tapa turvata muillekin kuin kukkulan kuninkaille jonkinlaiset ihmisoikeudet. Näistä tärkein lienee oikeus elää – oikeus olla tulematta tapetuksi.

Se, että poliisilla kaiken järjen mukaan olisi ollut mahdollisuus estää parin viikon takainen poliittisesti motivoitunut väkivallanteko, mutta se ei sitä tehnyt, saa minut hyvin hämmentyneeksi. Jähmettymään.

Lapsuuteni ala-asteen pihalla opin, että kun välituntivalvoja ei katso, niin heikoin tai ärsyttävin saa turpaan. Pahoinpideltäväksi jouduin minä, kunnes opin olemaan vähemmän ärsyttävä kuin seuraavana nokkimisjärjestyksessä oleva kaveri. Lyömään takaisin en oppinut, enkä halua edelleenkään oppia.

En suoraan sanottuna halua ajatella skenaariota, jossa aikuisten maailman välituntivalvoja ei hoida hommiaan. Aikuiseksi kun ovat kasvaneet sekä lyöjät että lyödyt. Eikä kaikilla lyödyillä ole pidäkkeitä takaisin lyömisessä.

Vielä vähemmän haluan ajatella skenaariota, jossa ei ole edes sitä hommiaan huonosti hoitavaa välituntivalvojaa. Maailmaa, jossa on vain kiusaajien johtamia jengejä, joista johonkin on pakko liittyä, jos mielii selvitä.

Sellaista dystopiaa aion vastustaa niin kauan kuin pystyn. En väkivalloin, vaan sanoin. Silloin, kun sanat eivät riitä, peli on jo menetetty. Onneksi, haluan uskoa, emme vielä ole siinä pisteessä.

Puheenvuorojani muualla vol. 3: Kelluvien merkitysten järjestystä etsimässä

Tampere Biennale 2016 -festivaali lähestyy! Festivaalin tilauksesta Rank Ensemblelle säveltämäni Holliday Junction (2015) saa kantaesityksensä festivaalin avauskonsertissa. Sain kunnian vieläpä korkata festivaalin nettisivujen blogin.

Avaan tekstissäni hieman pohdintojani ihmiseläimen taipumuksesta hahmottaa asioita yksinkertaistavasti ja sitä, mitä tekemistä tällä on Holliday Junctionin kanssa.

http://tamperemusicfestivals.fi/biennale/uutiset/blogit/kelluvien-merkitysten-jarjestysta-etsimassa/

 

Puheenvuorojani muualla, vol. 2: Musiikin itseisarvosta Ylen Kantapöydässä

Jokin aika on vierähtänyt ilman uutta kirjoitusta, mutta nyt on aika jatkaa uudelleenpostausten sarjaa.

Siitä on jo melkein vuosi, kun olin Ylen Kantapöydässä  viikon säveltäjävieraana. Melkoinen kunnia tulla valituksi siihen neljännekseen Suomen Säveltäjien jäsenistöstä, joka sai puheenvuoron vuoden 2015 kestäneessä viikottaisessa sarjassa.

Puheenvuoron aihe ei valitettavasti ole muuttunut yhtään vähemmän ajankohtaiseksi: Musiikki on edelleen vakavassa vaarassa jäädä talouspuheen ja konsulttihöpinän jalkoihin.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/24/saveltajana-suomessa-niilo-tarnasen-puheenvuoro

A re-post about improv’s importance

It’s probably a good time to repost some older writings of mine.

There you go – my blog entry to Reflective Conservatoire of last March. This is actually one of my most thoroughly written statements in natural language, probably second to only my master’s thesis, currently under evaluation.

http://rcconference.wordpress.com/conference-blog/visioning-the-curriculum-blog/niilo-tarnanen/

Eletäänhän ihmisiksi ja keskitytäänhän oleelliseen, konservatiivit ja liberaalit!

Viisitoista vuotta sitten minulla oli poliittisesti verrattain konservatiiviset mielipiteet. Nyt minulla on liberaalit. Konservatiivisella tarkoitan tässä rajoittavaa tai norminmukaisuuteen pakottavaa, liberaalilla vapauksia korostavaa ja moninaisuutta sallivaa. Niin epäintuitiiviselta kuin se saattaa lukijasta vaikuttaa, arvoni eivät ole kyseisenä aikana oikeastaan juuri muuttuneet. Radikaalin käänteen sijaan olen hiljalleen, kohta kohdalta huomannut vain tulevani samoista arvolähtökohdista erilaisiin poliittisiin johtopäätöksiin kuin aiemmin.

Muutos koskee lähinnä konservatiivi-liberaali-akselia. Talouspoliittisesti olen ollut jatkuvasti keskustavasemmistolainen ja vastuu ympäristön tilasta on painanut aina mieltäni. Kolmetoistavuotiaana olisin kuitenkin kannattanut huomattavasti tiukempia otteita esimerkiksi perhe- tai päihdepolitiikassa kuin nykyään. Mikä minut muutti, jos muu kuin yleinen aiempien käsitysten kyseenalaistaminen aikuistumisen myötä?

Luontainen tapani reagoida uusiin asioihin on varoivaisen kyräilevä ja sivusta tarkkaileva. Minulle on myös luontaista voimakas tunneperäinen reaktio ns. puhtauskysymyksiin. Tutkimuksissa [1], [2] nämä synnynnäiset ominaisuudet on yhdistetty tilastollisesti konservatiivisiin kantoihin.

Seuraa kyökkipsykologista spekulaatiota. Kolmetoistavuotiaana olin juuri oppinut olemaan ”riittävän normaali” espoolaispoika, jotta minuun kohdistuva kiusaaminen oli lakannut, mutta kokemukset siitä varjostivat yhä sisintäni. Ensireaktioni uusiin sosiaalisiin tilanteisiin oli ahdistunut halu sulautua maisemaan. Nyt, kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana olen huomattavasti huolettomampi. Olen kokenut menestystä opinnoissa ja alkavalla säveltäjänurallani ja merkityksellisyyden tunnetta erilaisissa luottamustoimissani. Minulla on rakastava vaimo ja ystäväpiiri, jonka seurassa voin olla oma itseni. Tunnen itseni hyväksytyksi ja turvatuksi.

Kun viisitoista vuotta sitten pelko ja häpeä olivat keskeinen osa elämääni, nyt ne harvoin rajoittavat elämääni sellaisissa yhteyksissä, joissa se ei tosiasioiden valossa vaikuta tarpeelliselta. Samalla olen huomannut, että maailmaan mahtuva erilaisuus, omituisuus ja vieraus eivät oikeastaan ole mitään kovin uhkaavaa tai vaarallista. Aikuisten ihmisten kypsässä maailmassa poikkeavuuden ei ole pakko johtaa pikkupoikamaiseen nokkimisjärjestykseen, jossa erilaisin otetaan sorsittavaksi, vaan rauhallinen rinnakkainelo on mahdollista.

On väistämätöntä, että ympärilläni elää ihmisiä, joiden uskomukset, arvot ja asenteet poikkeavat omistani. Kahta kaikesta täysin samoin ajattelevaa tuskin on. Vaikka selkärankareaktio onkin, että toiset ovat varmasti väärässä, tajuan, ettei tilanteessa ole mitään uhkaavaa. Voin ihan rauhassa tarkkailla sivusta muiden elämää ja katsoa, mihin se johtaa. En voi ennalta tietää olevani heitä viisaampi. Minun ei tarvitse kiiruhtaa tuomitsemaan ja vaatimaan vierautta kiellettäväksi. Eiväthän hekään tuomitse minua. Kai.

—–

Viime päivinä julkinen keskustelu on lainehtinut niin sanotun monikulttuurisuuden ympärillä. Monikulttuurisuus on hankala ja epämääräinen sana. Toisaalta se on historiallinen fakta. Sellaista valtiota, jonka alueella asuisi vain samoin ajattelevia, tuskin on koskaan ollut ja tuskin tulee koskaan olemaankaan. Toisaalta monikulttuurisuus on ideologinen mahdottomuus, jos se käsitetään keskenään kommunikoimattomien erimielisten kansanryhmien yhteiselona. Mutta ei kai tätä jälkimmäistä kukaan kaipaa. Kyllä kaikki haluavat, että naapurin kanssa voi puhua, ja että on yhteiset säännöt, joiden puitteissa eletään.

Kyse onkin kai siitä, millaiset näiden sääntöjen pitäisi olla.

Se unelma, jota minä tänä iltana puolustan kansalaistorilla[3], perustuu ihmisoikeuksia kunnioittavaan oikeusvaltioon, jossa jokainen voi taustastaan, vakaumuksestaan ja synnynnäisistä ominaisuuksistaan riippumatta elää ilman pelkoa vainosta tai syrjinnästä.

Voin toki olla väärässä, mutta uskon edustavani ”mokuttajasuvakkien” ja ”punavihreiden mädättäjien” ylivoimaista enemmistöä, kun tavoitteenani on vakaa yhteiskunta, jonka lait ja asetukset sekä yleiset käytännöt takaavat sen, että yhtä lailla konservatiivit ja liberaalit, lestadiolaiset ja shiiat, Meksikosta ja Pihtiputaalta kotoisin olevat voivat elää rauhassa rinnakkain. Sellaisessa yhteiskunnassa toivottavasti pääsisimme näennäisistä ongelmista kohti oikeiden ongelmien ratkaisemista politiikassa. Ei kai kenenkään kulttuurisen tai muuta kautta määrittyvän identiteetin pitäisi olla ongelma – väkivalta, köyhyys, katastrofit, sota, riisto, terrori, rikollisuus, sivistyksen puute ja ympäristön tuhoutuminen ovat!

Uskoakseni osa, mutta vain osa ratkaisua on liberaali politiikka arvokysymyksissä. Lain tulee perustua niihin ja vain niihin moraalisiin periaatteisiin, jotka jokseenkin kaikki jakavat: tappaminen on väärin, raiskaaminen on väärin, varastaminen on väärin ja niin edelleen. Kukin olkoon vapaa pitämään tiukempia moraalisääntöjä omassa elämässään, mutta älköön yrittäkö tehdä niistä muita koskevaa lakia.

Minusta on ehdottoman väärin tulevia sukupolvia kohtaan lentää kaksi kertaa vuodessa Thaimaaseen rannalla löhöilyä varten, mutta en ole ehdottomassa sellaisen kieltämistä laissa. Olen myös henkilökohtaisessa elämässäni tiukka yksiavioisen uskollisuuden kannattaja, mutta en halua kieltää lailla yhden yön suhteita ja polyamoriaa. Ei ole kyse siitä, että kaikki käy. On kyse siitä, että minulla ei ole oikeutta määrittää vasten toisten tahtoa, mikä heille käy. Sitä paitsi päättymättömäksi tuomittu juupas-eipäs-kinastelu siitä, kenen moraali on paras moraali, ei yksinkertaisesti hyödytä ketään eikä mitään.

Toiveeni liberaaleille: Älkää pilkatko konservatiiveja. Älkää tehkö heistä koulukiusattuja. Kohdatkaa heidät ihmisinä ja osoittakaa rauhallisella argumentaatiolla, että erilaisuus ei ole uhka.

Toiveeni konservatiiveille: Pysähtykää ja miettikää, mikä todella pilaa elämäänne ja tahraa tulevaisuuttanne. Identiteettinne ja arvonne eivät ole uhattuna vain siksi, että kaikki eivät jaa niitä.

Toiveeni kaikille: Miettikäämme, mikä meitä kaikkia uhkaa, ja keskittykäämme sen torjumiseen.