Valppauteen kutsuvasta muodosta

Olemme tottuneet ajatukseen, että musiikkikappaleella on selkeä alku, loppu ja niiden välissä erilaisia ”keskikohtia”, joiden ennalta määrätty järjestys on oleellinen sen kannalta, että koemme kappaleen juuri sellaisena kuin sen koemme.

Elämämme puolestaan on täynnä tilanteita, joihin saavumme kesken kaiken, ja joista myös poistumme jollakin esteettisen logiikan kannalta sattumanvaraisella hetkellä. Olisiko mahdollista muotoilla musiikkia, joka on avoin arkisen epälineaariselle lähestymiselle, mutta tempaisisi silti mukaansa arjen ylittävään kokemukseen? Tämä kysymys on yksi niistä, jotka ovat johdattaneet minut tutkimaan useissa viime vuosien teoksissani esityskohtaisesti määrittyvää muotoa, kuten sitä kutsun.

Olen syksyn aikana viimeistellyt rinnakkain kahta muutoin kontekstiltaan varsin erilaista teosta, joita yhdistää kuuntelukokemuksen ennalta määräämätön rata ja temaattinen kytkös luontoon. Vedenjakajilla (2020) on lyhimmillään noin 15-minuuttinen teos 5parts-puhallinkvintetille: konsertissa keskittyen kuunneltava kamarimusiikkiteos. Suon ääni (2020) on äänimaisema osaksi samannimistä multimediainstallaatiota, jonka kuvataiteellisesta osuudesta vastaa Hanna Rinta-Mänty: Galleria Uudessa Kipinässä, Lahdessa tätä kirjoittaessani pyörivä äänellinen ”tila”, johon kukin kävijä tulee ja josta hän lähtee oman mielensä mukaan. http://galleriauusikipina.fi/4-22-11-2020-rinta-manty-tarnanen-fabritius-hyttinen-honkajuuri/

Vedenjakajilla-puhallinkvinteton ensimmäinen työnimi oli habitaatteja. Minua inspiroi ajatus soitinten vuorovaikutuksista erilaisissa asetelmissa – ikään kuin eliölajien välisistä suhteista. Huilu, oboe, klarinetti, käyrätorvi ja fagotti ovat huomattavan erilaisia soittimia sen suhteen, missä rekisterissä niiden ääni kantaa parhaiten ja millainen kunkin rekisterin luontainen sointi on. Siten ne muistuttavat eliölajeja, joiden rinnakkaiselon ehdot vaihtelevat ilmaston tai maaperän mukaan.

Sävellystyöni ei koskaan pääse vauhtiin ennen kuin konsepti törmää konkretiaan. Vedenjakajilla alkoi konkretisoitua, kun koronan varjostaman kevätlukukauden 2020 päätyttyä kirmasin luontoon luonnostelemaan. Viivyin kussakin paikassa puolesta tunnista puoleentoista, niin kauan kuin partituuria luontaisasti raapustui. Huomasin viehtyväni korkeisiin maastonmuotoihin, suurten voimien muovaamiin kiinnekohtiin, joilta käsin tarkkaavaisuus voi lähteä valumaan useisiin suuntiin. Vastapainona hellyin tiheään kasvillisuuteen, jossa aistini ylsivät vain välittömään lähiympäristöön ja siirsivät puheenvuoron vaistolle.

Hanna Rinta-Mänty: valokuva kokonaisuudesta Suon ääni

En luonnostelemaan ryhtyessäni ollut varma, hyödyntäisinkö tällä kertaa esityskohtaista muotoa, mutta työn edetessä vakuutuin sen sopivuudesta siihen ideoiden maastoon, jossa samosin. Samoin kuin fagottiduo-liveroolipelini Ad fugam, ad nauseam (2016) kaanontaitteet Vedenjakajilla hahmottuu minulle karttana, jolla voi navigoida useita reittejä. https://soundcloud.com/niilotarnanen/niilo-tarnanen-ad-fugam-ad-nauseam Samoin kuin Rank ensemblelle säveltämässäni Holliday Junctionissa (2015) myös Vedenjakajilla-kvintetossa on kolme osaa, jotka voivat järjestyä peräkkäin monin tavoin.

Vedenjakajilla-kvintetossa kuitenkaan osat eivät ole perinteisiä blokkimaisia objekteja, kuten Holliday Junctionissa, vaan kuin hermosoluja tuoja- ja viejähaarakkeineen. Osien ”tumiin” palataan kerta toisensa jälkeen, ja niistä impulssi haarautuu kullakin kertaa eri suuntaan. Tuloksena on vuokaaviomainen muoto, jota olen aiemmin hyödyntänyt melodramaattisessa palapelissäni Siinä kaikki / That’s all (2017) fagotille, lyömäsoittimille ja sähköbassolle Daniel Harmsin (1905-1942) pienoistarinoihin Sattumia-kokoelmasta sekä kitaraetydissäni A Noble Pair (2019, omistettu Antero Pellikalle) https://youtu.be/j2mspZF28jo. Näiden sekä bassoklarinetti-live-elektroniikkapakopeli Siipi 5:n (2019, omistettu Maija Anttilalle) tavoin Vedenjakajilla sisältää sekä reittejä, jotka on kuljettava joka ikinen kerta, että mahdollisuuksia sivupolkuihin, jotka voidaan jättää kulkemattakin. https://youtu.be/Fw-NU31X8iQ?t=248

Vaihtelevien luontotyyppien inspiroiman Vedenjakajilla-kvinteton muoto onkin kuin ruuhkavuosien arkilogistinen härdelli: alku- ja loppupisteet ovat selvillä, mutta matkan varrella on hoidettava yhtä sun toista eikä sen paremmin ennakkoon kuin jälkeenpäin ole ilmeistä, mikä olisi paras järjestys. Kukin viidestä soittajasta saa vuorollaan ratkaista, mihin suuntaan musiikki risteyspaikoissa kääntyy.

Suon ääni puolestaan on maisema – tila, jossa voi oleilla haluamansa ajan. Käynti aamulla tuottaa erilaisen kokemuksen kuin käynti illalla. Valot ja varjot, tuuli, veden liikkeet – luonnonvoimien luupatessa mikään ei koskaan toistu täysin samanlaisena, mutta voidaan silti tunnistaa samaksi.

Suon äänen materiaalin synnyttäjä on yksittäinen paikka: eräs loppelainen suolampi sammalisine mättäineen. Vietimme siellä kuvataiteilija Hanna Rinta-Männyn kanssa yhden viikonlopun usvasta kirkastuvat aamunkoit toukokuussa 2018. Äänitin sekä luonnonääniä että niiden kanssa vuorovaikutuksessa syntynyttä fagotti-improvisaatiotani Hannan luonnostellessa vesivärein ja hänen sekä hänen miehensä Janne Rinta-Männyn tallentaessa still- ja videokuvaa.

Soivaa aikaa konserttikontekstiin jäsentämään tottuneelle säveltäjälle installaatio on haastava esitysympäristö: miten kuulija voi saada mielekkään kokonaiselämyksen, viipyipä hän äänen äärellä kymmenen sekuntia tai puoli tuntia? Yksi kutkuttava ratkaisu olisi itseään jatkuvasti muunteleva tekoälyääniraita, mutta siihen en tällä kertaa ryhtynyt. Siipi 5:n vuorovaikutteisen äänimaiseman rakentaminen opetti minulle, kuinka paljon piilevää työtä yksinkertainenkin hetkessä tapahtuva kompleksin äänimaiseman elektroninen muuntelu vaatii. Minun koodarintaidoillani toteutettuna tällaista teosta pitäisi myös jatkuvasti olla valvomassa, kaitsemassa mahdollisten bugien varalta – en uskaltaisi jättää sellaista kolmeksi viikoksi pyörimään vailla tapahtumien kulkuun puuttumisen mahdollisuutta.

Päädyin siis muokkaamaan suolla äänittämästäni materiaalista orgaanisesti hengittävän hieman yli 20-minuuttisen stereoääniraidan, joka luuppaa installaatiossa keskeytyksettä. Sen kaari tarjoaa kuulijalle useita mahdollisuuksia napata kiinni musiikillisesta alusta, keskikohdasta ja lopusta; toivoakseni useita hetkiä, joista tarttua siihen meditatiiviseen olemisen tapaan, jota noudatin suolla improvisoidessani. Olin ennalta päättänyt yhden lyhyen melodisen kiintoaiheen. Astuessani mättäälle lopetin senkin ajattelemisen, ja avasin aistini sille, mitä ympärilläni tapahtuu. Asetuin eliöksi eliöiden joukkoon, toki tietoisena omituisuudestani fagotteineni, kumisaappaineni. Soitin, kun soitatti, kuulostelin, vaihdoin asentoa, lopulta tulin pois, kun rööri, naama, sormet ja mieli liiaksi hyytyivät ja nousevan auringon hetki oli ohi. Linnut eivät lopettaneet, ainakaan kaikki.

Hyödynnän Suon äänen installaatioversion ääniraidassa useita sisäisiä melkein-mutta-ei-avain-luuppeja, siis varioivia kertauksia. Ensinnäkin siinä toistuu hieman yli kymmenminuuttinen ”kierros” kahdesti tietyin muutoksin panoroinnissa, eräiden äänitapahtumien järjestyksessä ja äänimaiseman samanaikaisten kerrosten välisissä voimakkuussuhteissa. Toiseksi toistoa ja melkein-toistoa on läsnä ihmisen työmuistiin mahtuvassa muutaman sekunnin mittakaavassa ja paluun ja melkein-paluun kokemuksia minuutin-muutaman mittakaavassa, tuoreiden muistijälkien maailmassa.

Työstimme Rinta-Männyn kanssa Suon ääntä vuorovedoin, minä äänen, hän kuvan parissa. Prosessin alkuvaihetta leimasi ahdistus muuttuvan ilmaston ja heikentyvän monimuotoisuuden äärellä. Loppusuoralla, sen jälkeen, kun teoksen videoversio oli kantaesitetty 6.2.2020 Helsingin Seudun Ympäristöpalvelut -kuntayhtymän Ilmastoseminaarissa Helsingin Paasitornissa ja pian sen jälkeen koronavirus oli hyökynyt myös tänne pohjolaan, koimme tarpeelliseksi painottaa installaatioversiossa lohtua ja toivoa, jäljellä olevan luonnon elvyttävää vaikutusta.

Valikoinkin Uuden Kipinän installaatioversion ääniraitaan ennen kaikkea sametinpehmeitä, tummempia suodatuksia tuodakseni suon pehmeän sylin lähemmäs kuulijaa. Tämä tuntui myös henkilökohtaisesti tarpeelliselta vaihtelulta edellisen äänimaisemani, Siipi 5:n brutaalin remonttimelumaailman jälkeen.

Tätä kirjoittaessani käydään tarpeellista ja kaikkea paitsi triviaalia keskustelua säveltäjän yhteiskunnallisesta vastuusta. Keskustelu on pyörinyt erityisesti sen kysymyksen ympärillä, voivatko musiikkiteokset vaikuttaa ikään kuin yhteiskunnallisina puheenvuoroina. Tätä vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen, millaista maailmaa säveltäjä rakentaa määritellessään musiikillisia tekoja, joihin toivoo esittäjien kykenevän, tai soivia hetkiä, jotka toivoo kuulijoiden vastaanottavan.

Väitän, että säveltäjän valtapositio kanavoituu ennen kaikkea ”musiikkiin itsessään” pikemmin kuin teosnimiin saati mihinkään käsiohjelmateksteissä mainittuun. Sanojen maailmassa säveltäjä on ohitettavissa yhtenä suuna muiden joukossa, mutta sävelten maailmassa häntä kuunnellaan. Muodon jättäminen esityskohtaisesti määrittyväksi on yksi minua kiinnostavista tavoista haastaa ja murtaa säveltäjän ja esittäjän välistä binääristä roolijakoa.

Kuinka soittajat suhtautuvat mahdollisuuteensa päättää? Tarjoaako stemma mahdollisuuden harkita rauhassa, vai onko ratkaisu tehtävä aikapaineessa? Kuinka helppo muiden on havaita yhden tekemä ratkaisu ja reagoida siihen musiikin etenemisen häiriintymättä? Onko esittäjällä varaa muuhun elämään harjoitusperiodin aikana, vai viekö kryptinen stemma mehut? Onnekseni olen viime vuosina saanut säännöllisesti maistaa omaa lääkettäni. Olen soittanut fagottia Ad fugam, ad nauseamin (kumppanina Antti Salovaara), Siinä kaikki -palapelin ja viimeisimmäksi instrumentaaliteatteria sivuavan sähköbassokonserttoni Vaali-ilta (2019, omistettu Sebastian Dumitresculle) kantaesityksissä. (Ja mikä hikeennyttävintä, ajanut power-point-presentaatiota Ensemble Garagelle säveltämäni parti pris quotidienin, 2018, kaksoiskantaesityksessä.) Toivon ottaneeni opikseni ja onnistuneeni esiintyvän muusikon asemaan eläytymisessä Vedenjakajilla -kvintetossa, mutta parempi olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa.

Useimmat säveltäjän ja esittäjän suhdetta koskevat pohdinnat eivät koske elektronisesti toistettavaa äänimaisemaa, olkoonkin, että pelkästä yhden nappulan painamisesta ei juuri koskaan ole tässäkään yhteydessä kyse. Kenttä-äänitetty materiaali asettaa kuitenkin useita kysymyksiä, joissa eettinen ja esteettinen kietoutuvat: miksi juuri näitä ääniä, ja millä oikeudella? Suon äänen maastoretriittiin valmistautuessamme olimme Hanna Rinta-Männyn kanssa huojennuksekseni samaa mieltä siitä, ettemme halua tarkoituksen pyhittävän keinoja (ajattelen tässä erään kuuluisan ympäristöjärjestön videota, jossa flyygeliä soitetaan sulavalla jäälautalla – materialistista logistiikkaa jonkin verran kunnioittava sieluni voi pahoin jo pelkästä ajatuksesta). Minkä askelen ottaisimme herkillä mättäillä, mitä emme?

Merkityksellisen valinnan äärellä, epätietoisena tulevasta ihminen valpastuu. Tuo ympärilleen säteilevä valppaus kiehtoo minua improvisaatiossa, ja sitä on rahtunen mukana esityskohtaisesti määrittyvässä muodossa. Eikä suinkaan vähän elämässä yleensä.

Vantaalla 20.11.2020

4.-22.11.2020 Rinta-Mänty & Tarnanen, Fabritius, Hyttinen, Honkajuuri

Taannehtivia kuulumisia

Kävin tovi sitten päivittämässä näitä sivujani, ja tajusin edelliskerrasta vierähtäneen hävyttömän monta kuukautta. Tästä juolahti mieleeni, että tällä välin on tapahtunut sikäli kiinnostavaa elämässäni, että voisihan niistäkin taannehtivasti turinoida.

Teosluetteloni on karttunut vuoden 2017 ensimmäisellä puoliskolla enemmän kuin 2016 yhteensä, eikä tahti näytä heti hidastuvan. Mistä moinen nykivyys?

Toukokuussa 2016 tulin isäksi. Olen niitä ihmisiä, jotka stressaavat isoja muutoksia urakalla etukäteen niin, että haasteen vihdoin koittaessa oikeastaan helpottaa. Tämä päti myös arkeen vauvan, nyt jo taaperon kanssa. Siinä vaiheessa, kun aloin uskoa, että eiköhän lapsi hengissä pysy, vapautui aimo annos energiaa säveltämiseenkin.

Ammatillisesti vuosi 2016 oli minulle hämmentävä murrosvuosi. Olin sekä valmistunut musiikin maisteriksi että saanut Tampere Biennalen tilausteoksen Holliday Junction valmiiksi joulukuussa 2015.

Mitä seuraavaksi? Suunnitelmia toki oli, mutta mikään ei ollut kirkossa kuulutettua. Freelancerin kiikkulaudalla tasapainotteleminen vaati harjoitusta – ottaako riski siitä, että lupautuu liian moneen ja hajottaa itsensä, vai liian harvoihin projekteihin ja jää pyörittämään peukaloitaan?

Ja millaista musiikkia kirjoittaisin, nyt kun olin vuosikausiin autonomisimmassa asemassani? Vuosi 2016 olikin minulle ennen kaikkea luonnostelun ja erilaisten yhteistyöjuonteiden käynnistelyvuosi; 2017 näyttää jo antavan satoa.

Vuosi 2016 käsitti myös muutaman ammatillisen peliliikkeen, jotka osaltaan vahvistivat aavistustani, etten koskaan tule olemaan sellainen säveltäjä, joka vain säveltää.

Jo syksyllä 2015 oli alkanut osa-aikatyöni Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Sävellyksen ja musiikinteorian aineryhmän opetussuunnitelmauudistuksen projektikoordinaattorina. Sihteröinti, pohjatekstien kirjoittaminen ja opintopistejakaumien taulukointi omassa alma materissa voi kuulostaa puuduttavalta – ja oli aika ajoin toki sitäkin – mutta tarjosi kiehtovan näköalapaikan.

Pedagoginen pohdiskelu sai uutta potkua syksyllä 2016: opetussuunnitelmauudistus siirtyi pois käsistäni, mutta samaan aikaan aloitin samassa aineryhmässä satsiopin opettajaharjoittelun. Lopputulos on jotain ihan muuta, kuin mitä olisin pari vuotta sitten osannut odottaa: Sen sijaan, että olisin karannut Akatemialta kauas pois, olenkin kovaa vauhtia ajautumassa osaksi sen kiinteää kalustoa…

Eikä tässä vielä kaikki opetusrintamalta! Kysyntä musiikinteorian yksityisopetusta kohtaan on kasvanut hitaasti mutta varmasti, ja hiljattain olen saanut ensimmäiset sävellysoppilaanikin.

Myös esittävänä muusikkona ammattimaisuuden asteeni on kohonnut: aina silloin tällöin minulle ollaan valmiita maksamaan fagotinsoitosta, ja laulajana olen rakennellut kykyäni hiljakseen.

Mutta tosiaan! Säveltäjyyden ja esittäjyyden sekoittuminen onkin yksi viimeisen 12 kuukauden sävellyssadolleni tyypillisistä piirteistä.

Roolipeliduo Ad fugam, ad nauseamin kirjoitin itselleni ja itseäni monin verroin pätevämmälle fagotistikollega Antti Salovaaralle ihan vain, jotta voisimme näyttää mistä kana kusee. Performatiivinen takaa-ajokaksintaistelu laminoiduista aanelosista ja roudarinteipistä rakennetulla pelikartalla, aineksina multifonitrillit, Giovanni Pierluigi da Palestrinan (1525-1594) messun Ad fugam teema sekä improvisaatio – eräänlainen signeeraus tämänhetkiselle luomisvireelleni. Teosta ei voi esittää kahta kertaa samoin, sillä kartta rakennetaan joka kerta uudelleen osana esitystä.

Esityskohtaisesti rakentuvan muodon parissa askartelin myös tuoreimmassa teoksessani Siinä kaikki (That’s all), jonka kantaesitin Bukarestin kansallisen musiikkiyliopiston pienessä salissa heinäkuun alussa lyömäsoittaja Igor Grossin ja sähköbasisti Sebastian Dumitrescun kanssa.

Tämän kappaleen epiteetti on melodramaattinen palapeli, ja sen sytykkeinä toimivat venäläisen absurdistin Daniel Harmsin (1905-1942) töksähtävänlyhyet tarinat kokoelmasta Sattumia.

Yhdeksää Harmsin tarinaa, joista kukin kestää luettuna alle minuutin, vastaa yhdeksän episodia, joista saa esittää kerrallaan enintään kahdeksan. Tämä on yksi tavoistani varmistaa, ettei teos voi koskaan eksemplifioitua täydellisenä. Kantaesityksessä itse asiassa esitimme vain kolme episodia, sillä suomenkielisen käännöksen perusteella valikoimistani teksteistä vain kolmesta löysin englanninkielisen käännöksen! Epätäydellisyyden ja hetkellisyyden estetiikkaa korostaa se, että vain kunkin tarinan loppukaneetti, moraliteetti, on läpisävelletty. Kunkin episodin alkuvaiheet kootaan vuokaaviomaisesti esitystilanteen kuluessa – soittoteknisen virtuositeetin sijaan Siinä kaikki vaatii luovan ajattelun virtuositeettia.

Perinteisemmin esittäjyys ja säveltäjyys yhdistyvät laulussani Record Low baritonille ja pianolle, nimittäin vain siten, että toimin itse baritonina kantaesityksessä viime vapun alla, Mioko Yokoyaman – myös hieno säveltäjä – kompatessa pystypianolla Suomenlinnan kirkossa. Sen sijaan tekstistä sananen. 6.12.2016 [!] minut pysäytti uutinen arktisen merijääpeitteen järkyttävästä suppeudesta yhtäaikaisesti molemmilla navoilla; panin yhdysvaltalaisen tutkimuslaitos National Snow and Ice Data Centerin lehdistötiedotteen korvan taa palatakseni säveltämään sitä silkasta pöytälaatikkoinspiraatiosta keväällä 2017.

Halusin käsitellä aihetta suurentelematta tai pienentelemättä, asialliseen tyyliin. Ratkaisuni oli, että tietyt usein toistuvat sanat, myöhemmin myös tavut lauletaan, mutta muut puhutaan. Puheen intonaatio on vapaa ja tulkinnallinen lähtökohta uutistenlukijamainen; myöhemmin teksti toisinaan tiivistyy rap-lyyrikanomaisiksi tarkkarytmisiksi ryöpyiksi, toisinaan hidastuu arvokkaan teatraaliseksi deklamaatioksi. Laulettavat sanat toistuvat vakiosäveltasoin keskirekisterissä – selkeän diktion takaamiseksi – mutta sanayhdistelmien vaihdellessa tekstin etenemisen myötä melodia tuoreutuu silti vähäeleisesti.

Olenko jättänyt tyystin taakseni akusmaattisen äänimaisemanveiston? Enpä toki.

Kuvataiteilija Hanna Rinta-Mänty pyysi minua keväällä 2016 toteuttamaan luuppaavan ääniraidan äitiyteen kohdistuvia paineita käsittelevään installaatioonsa Unelmia äkkilähdöistä, joka oli esillä Suomenlinnan HIAP-galleriassa toukokuussa 2017. Hanna äänitti erikielisten äitien laulamia kehtolauluja, tiskauksen ääniä ja sydämensykettä, jotka minä sitten leikkasin, miksasin ja suodatin kuusiminuuttiseksi mosaiikiksi.

Oli hauska tehdä välillä tällainen ”alihankintatyö” toiselle taiteilijalle ja olimme molemmat tyytyväisiä lopputulokseen. Yllättävintä oli, miten hienovireinen kontrapunkti ääniosuuden ja installaation visuaalis-spatiaalisten elementtien välille muodostui, vaikka olin ehtinyt seurata jälkimmäisten toteutuksen etenemistä hyvin vähän kiireideni keskellä! Hyvä ennakkosuunnittelu osoitti vahvuutensa.

Tätä kirjoittaessani lopettelen parin viikon kesälomaani ja virittelen ajatusta taas sävellystyön pariin. Liikaa en tässä tulevasta jaksa jaaritella – kaikkihan on epävarmaa, kunnes on ohi.

Todettakoon kuitenkin, että esityskohtainen muoto, esityksellisyys yleensä, tekstiin sekä merkityksenä että äänenä pureutuminen, harmonis-äänenkuljetuksellisen tradition pitkän hännän näykkiminen ja käsitteellinen pohjavire säilynevät työpöydällä vielä jonkin aikaa. Saanen valmiiksi ja julkikuuluviin vihdoin myös ne vuoden 2016 aikana luonnostelemistani teoksista, jotka tiiviimmin kytkeytyvät nuoren isän häkeltyneeseen avuttomuuteen maailmassa, mutta niistä lisää sitten.