Kulutuskulttuuriako?

Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kirjoitti eilen 2.8.2017 facebook-sivullaan  kulttuurista – hyvin. Mukaan mahtui muun muassa tällainen huomio:

”Usein kuulee sanottavan, että korkeakulttuuri on kukkarolle kallista, mutta samaan aikaan ollaan valmiita pulittamaan huomattavasti kalliimpia lippuja urheilutapahtumiin ja elokuvateattereihin. Jokainen saa toki valita, mitä tekee vapaa-ajallaan, mutta kunnioitetaan erilaisia tapoja harrastaa ja kuluttaa niin liikuntaa kuin kulttuuria.”

Harrastaa kaikin mokomin! Mutta  k u l u t t a a ?

Kulttuuriin saa toki kulutettua rahaa. Liikunta saattaa kuluttaa kaloreita, verkkarikangasta ja kengänpohjaa.

Mutta kuluuko kulttuuri, kun joku käy oopperassa tai syö lörtsyä? Päinvastoin: kulttuuri vahvistuu ja voimistuu, kun sitä harrastetaan, sen piirissä toimitaan tai siihen osallistutaan!

En tartu tähän siksi, että Aalto olisi osana sinänsä ansiokasta tekstiään suoltanut sammakon, joka hätkähdyttäisi. Ei, vaan juuri siksi, että ilmaisua käytetään niin yleisesti, että olemme tottuneet siihen sen ilmeisestä takaperoisuudesta huolimatta. Kulttuurin kuluttaminen on markkinajargonia, jonka näennäinen neutraalius on oireellista.

Kuluttaminen viittaa tavallisten tallaajien toimintaan markkinoilla, joille yritykset puolestaan tuottavat tuotteita. (A propos, kelle kuuluu hajottajan rooli markkinatalouden kierrossa?)

Mutta tarvitseeko meidän ujuttaa liike-elämän sanastoa muille aloille?

Työskentelin taannoin konserttivahtimestarina. Koin olevani palvelutyössä, jossa osallistuin vaatimattomalla, mutta merkittävällä panoksella kunkin konsertin onnistumiseen. Onko takahuoneessa vesikannu ja muovilaseja, mille korkeudelle nuottiteline asetetaan, kukitetaanko? Asiakaspalvelun tuntomerkit täyttyivät, mutta silti hätkähdin, kun samoissa tilanteissa puolikollegoina toimivat järjestyksenvalvontayrityksen työntekijät puhuivat asiakkaista.

Olivatko asiakkaitani yleisö vai esiintyjät? Vai tuottajat, joilta sain toimeksiantoni? Kaikkia näitä tahoja toki palvelin, mutta asiakkaaksi, tuoksi tietämättömäksi mutta silti aina oikeassa olevaksi hemmotelluksi kakaraksi, en kokenut mitään osapuolta näistä.

Todettakoon varmemmaksi vakuudeksi, että säveltäjänä, esiintyjänä tai opettajana minun ei ole yhtään sen helpompaa mieltää tekemisiäni asikas – palveluntarjoaja -suhteen kautta. Tämä suhde edellyttää kohteliasta etäisyydenottoa ellei jopa mielistelevää välinpitämättömyyttä, joka saattaa olla hyvä lähtökohta bisnekselle, mutta on ehdottomasti huono lähtökohta hengenviljelylle.

Vastaavasti kuluttaminen kuvaa huonosti kulttuurin parissa toimimista, jolle on ominaista pikemminkin se, mikä jää jäljelle.

Kulttuuri – sekä kapeasti että laveasti määriteltynä – syntyy osallisuudesta, joka mahdollistaa merkityksellisyyden. Kulttuuri herää henkiin siinä, missä tunnistetaan jotain yhteisöllisesti merkityksellistä, jotain välittämisen arvoista. Kulttuuri kuluu loppuun, kauhtuu kuolleeksi silloin, kun kukaan ei enää koe sitä omakseen. Kulttuuritoiminnan ohessa voidaan toki hengenpitimiksi myydä pääsylippuja, väliaikaskumppaa, bändipaitoja, suomisatajauhelihaa ja muuta, mutta se on lopulta täysin toissijaista lisuketta.

Myönnän: olin nuorempana kenties kohtuuttomuuteen saakka kulutuskriittinen. Nykyään maksan mielelläni lantin kupposesta kuumaa ja oikeudesta hengata, ja hiuksenikin leikkautan ulkopuolisella. Mutta kolmekymppistä minua tökkivät edelleen pienet sanat, jotka kuiskivat: kaikessa on kyse rahanvaihdannasta. Monessa asiassa toki on, mutta ei kaikessa. Jättäisimmekö yleistämättä?

Minun kulttuurini ei edelleenkään ole kulutuskulttuuria.

PS Potilaskaan ei muuten aina ole oikeassa.